Lopun alkua...

Kysymys: Mitä tapahtuu, kun 6-divarin salibandyjoukkueen valmentaja pistetään bloggaamaan ajatuksiaan?

Hmmm.... Duodarallaa...

Hiljaiseksi vetää, sillä jotain fiksua pitäisi aina olla sanottavana. 6-divarin salibandy on nyt kuitenkin sen verran vakavaa toimintaa, että tässä höpöttämisessä pitää olla järki mukana.

Eli tälleen voi käydä:

Vaihtoehto 1: H2:n peli lähtee uuteen hämmästyttävään nousuun ja porukka nousee sarjataso kerrallaan, pelaten 2010-luvun alkupuolella liigakarsinnoissa.

Vaihtoehto 2: H2:n peli lähtee uuteen hämmästyttävään laskuun ja porukka tippuu saman tien uuteen perustettavaan 7 divariin, ollen sarjatason ainoa joukkue 2010-luvun alkupuolelle saakka.

Vaihtoehto 3: H2:n peliin ei näillä jorinoilla ole suurempaa vaikutusta, vaan todellinen pelin kehitys tapahtuu treenien ja pelien kautta.

Kuinkahan kävis?!?!?

Itse epäilen tuon kolmos vaihtoehdon olevan sen todennäköisin.

Eli niin kuin missä tahansa ihmisen tekemisessä, lahjakkuus tai lahjakkuuden puute on vain yksi osa tekemistä. Paljon pystyy vaikuttamaan pelkästään myös yrittämällä: Ihmisellä pitää olla nöyryyttä tunnustaa, että ei ole oppinut vielä kaikkea.

Minä en ole vielä "valmis" valmentaja. Opettelen ja opin joka viikko uutta maanantain vuorolla. Ja samasta syystä H2:n pelaajien kannattaa vaivautua sinne treenivuorolle viikko toisensa jälkeen: opettelemaan uutta.

Huh, menipä taas pirun vakavaksi... Sitä kuitenkaan salibandyn treenaamisen ei tarvitse olla. Pitää mielen skarppina, kun treenaa ja etsii positiivisia fiiliksiä, kun se jalkakikka onnistuu ja pakki menee kepappi-kitkalle. Ja onhan se kiva nöyryyttää Villea siinä alkuveryttelyssä, kun suoraan syötöstä veto lävähtää ylämummoon. Oppiipahan vähän nöyryyttä ;)

Eli avauspuheenvuoro omalta osaltani on pidetty. Tästä turinat jatkuu viikonlopun koutsiennakolla, jonka yritän raapustella tänä iltana kasaan.

Ja tosiaan, ei tää 6-divarin salibandy niin vakavaa ole...